Omasta koirasta olin haaveilut niin kauan, kuin muistan. Olin kuulemma jo aivan pienenä, mummolassa jouluna, nostanut oman lautaseni lattialle, ja syönyt koiran seurassa. Tämä koira oli Nöpö, harmaa norjanhirvikoira. Lämmöllä muistelen montaa muutakin lapsuuden koiraystävää.
Konkreettinen koirahistoriani alkoi v.1989, jolloin sain ensimmäisen oman koirani Ronjan, joka oli hienostunut sekoitus labradoria, dalmatialaista ja rottweileria. Luonteeltaan se oli oman arvonsa tunteva ja itsepäinen – Ronja oli niitä koiria, joiden odottaa joku päivä alkavan puhua.
Ronjan kavereiksi, muutaman vuoden sisällä, tulivat rottweilerit Romulus ja Remus, joiden kautta rottweiler rotuna jäi ikuiseksi ”sydämeni koiraksi”. Romulus hurmasi lempeydellään ja järkähtämättömällä rauhallisuudellaan ystävikseen kaikki; rotua kohtaan epäluuloisetkin. Remus taas oli raamikas atleetti; mutta luonteeltaan aina iloinen, ”onnellinen hölmö”, joka jätti ajattelun suosiolla muille.
Rottweilerien jälkeen elämässäni seurasi lähes kymmenen eläimetöntä vuotta, minkä jälkeen kuvaan köpötteli corgi-Kapu. (mainittakoon, että jo ennen Kapun saapumista olohuoneen nurkassa oli tapahtunut marsuinvaasio..) Kapu ehti täyttää juuri kolme, kun päätin vihdoin toteuttaa lapsuudesta asti mielessäni hautuneen unelman: hankkisin oman cockerspanielin. Vaikka kuinka yritin, en keksinyt kesälomarahoilleni mitään parempaa käyttökohdetta.. Saman tien tämä pisamanaamainen luppakorva kietoi minut ja sydämeni pienen tassunsa ympärille.
Oli onneni, että päädyin ottamaan ensimmäisen cockerini kokeneelta kasvattajalta. Vuosikymmenien kokemus antaa sellaista tietoa, jota ei voi mistään oppikirjasta löytää. Suurkiitos Pirjolle <3
Saanan paras ”heppu”.
